Moikka maailma!
Tumma lokakuun ensimmäinen päivä on hyvä päivä aloittaa uuden blogin kirjoittaminen. Ensiyönä on tulossa tähän astisen syksyn kovin myrsky ja ulkona on niin pimeää, että voisi kuvitella jonkun sammuttaneen kaupungista valot.
Kysyit tänään, kun hyppäsin kyydistäsi: ”Pärjäätkö?”
”Pärjään.” minä vastasin, ”jos olen tähänkin saakka pärjännyt. Ei taida olla muuta vaihtoehtoa.”
Kotiin päästyäni mietin tuota muutaman sanan keskusteluamme. Niin, kyllähän minä pärjään, koska on pärjättävä. Eihän tässä elämässä ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin pärjätä.
Joskus sitä toivoisi, että voisi sanoa, että ”Ei, en pärjää. En jaksa enää pärjätä. Voisiko joku hetken pärjätä minun puolesta?”
Sitä on joutunut pärjäämään ja jaksamaan elämässä monenlaisten asioiden kanssa – elämä alkoholistin tyttärenä ja äitinä, vuosikymmenten talousvaikeudet ja häpeä, perheenjäsenten vankilavuodet, lapsen huostaanotto, erot, sydänsurut ja loukkaavat sanat, vakavat sairaudet ja vuodet yksinhoultajana.
Ja sinä kysyt tänä iltana:” Pärjäätkö?”
Miksi en tavannut sinua puolielämää sitten. Olisiko minun sitten tarvinnut pärjätä ja jaksaa niin paljon?
Ehkä kuitenkin olisi. En olisi tänään se, joka olen, ellen olisi pärjännyt ja jaksanut.
Jaksaa, jaksaa. Pärjää, pärjää.
Niin me vaan tehdään, me vahvat naiset.
Vaikka mielelläni, tummana syksyisenä iltana sohvan pohjalla, olisin myös heikko ja hauraus ja voisin sanoa:
” Nyt en jaksa, enkä pärjää ilman sinua.”
