Jos minä saisin päättää
Minä olen aina ollut yhdessäeläjä. En pidä yksinäisistä öistä. Nykyään, kun lapset ovat isoja, osaan jo nauttia hiljaisesta omasta päivästä kotona touhuten kaikanlaista mukavaa. Joskus on kiva viettää myös iltaa itsensä kanssa, mutta vain joskus.
Haluan, että ympärilläni on elämää. Siksi olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen saanut ympärilleni yhteisöhenkisiä ystäviä. Lasten kasvattaminen tässä ”meidän sakissa” on ollut rikkaus. Hädän tullen kodinturvajoukot ovat olleet tunnissa paikalla, joskus nopeamminkin.
Lasten isästä lopullisesti erottuani, olin päättänyt, että seuravaksi etsin itselleni kumppaniksi yhdessäeläjän, joka haluaa jakaa arjen kanssa – mikä naivi ajatus! Eihän kukaan mies maailmassa halua elää saman katon alla neljän lapsen yh:n sekopäistä arkea!
Nyt olen asunut seitsemän vuotta yksin lasten kanssa. Öitä en edelleenkään nuku yksin kotona. Onneksi ei tarvitsekaan. Joka toisen viikon meidän kodissa häärää vielä kaksi nuorinta lastani ja joka toisen viikon nukun naapuritalossa asuvan miesystäväni luona viettäen parisuhdeviikkoa. Pääsääntöisesti ratkaisu tuntuu suurimman osan ajasta hyvältä, mutta toisinaan… minä olen aina ollut yhdessäeläjä. Jos minä saisin päättää, en asuisi yksin lasten kanssa. Minusta edelleen tuntuu siltä, että yksin kanssa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu. Ehkä olisi jo viimein myönnettävä tosiasia pysyvästä asumismuodosta.
Olemme me puhuneet, että sitten eläkkeellä… Niin, sitten eläkkeellä on varmasti hyvä, että toinen on vähän katsomassa perään. Sammuttamassa hellan levyjä perässä ja muistuttamassa aamulääkkeistä. Mutta siihen eläkkeeseen on vielä kovasti pitkä matka.
Parisuhde on kompromisseja. Jos minä saisin päättää… mutta parisuhteessa päätämme me.
Silti leikittelen ajatuksella, jos minä saisin päättää… meillä olisi yhteinen koti, jossa jokaisella olisi oma tilansa. Jossa voidaan käpertyä yhdessä sohvan nurkkaan tai takkatulen äärelle, jos siltä tuntuu tai tarvittaessa olla omissa oloissaan tekemässä itsekseen asioita. Illalla saisi sitten nukahtaa turvallisesti toisen viereen.
Ei tarvitsisi miettiä, että mitä jos yöllä saankin sydänkohtauksen ja kuolen, koska kukaan ei ole vieressä, jota voi äkkiä tarttua kiinni ja ilmaista hädän ja aamulla toinen lähtee vaan töihin omasta kodistaan ja minä makaan kuolleena omassa kodissani ja sitten toinen tulee töistä ja menee kotiinsa ja soittaa illla klo 21.30, kun mitään ole koko päivänä kuulunut ja en vastaa ja toinen ihmettelee ja tulee ehkä käymään ja löytää minut kuolleena… ja paniikkikohtaus on valmis!
Jos minä saisin päättää, jäisin eläkkeelle huomenna.
